Oli akut, paristot, polttoainetta ja -puita sekä tietysti peruselintarvikkeet. Puhdasta vettä ja lisäruokaa sai luonnosta. Lääkkeet, ensiaputarvikkeet, vähän syömistä ja kuivat villasukat olivat aina repussa. Itse asiassa ovat vieläkin ja onhan sitä kavereiden kesken naureskeltukin:

"Kasurisen käsveskasta löytyy kaikki kahvinkeitosta kyypakkaukseen". No, kyypakkausta en ole tarvinnut, mutta buranat, laastarit ja välipalakeksit ovat hyvin kelvanneet kanssakulkijoillekin.

Nyt pandemia vuosina kotitalouksia on taas muistuteltu varautumisen merkityksestä. Tosin nykyään puhutaan vain kolmen päivän tarpeesta entisen kolmen viikon sijaan. Itsestä kolme päivää ei ole edes varautumista vaan normaali väli hakea kaupasta tuoretta leipää. Jauhoja ja leivinuuni löytyy sitten sitä todellista hätätilannetta varten.

Maanviljelijät ovatkin aina varautuneet vuosissa. Hyvänä vuonna säilötään rehua sen huonommankin vuoden varalle ja seuraavana vuonna tarvittavia tuotantopanoksia ostetaan jo edellisenä syksynä varastoon. Huonoimpina hetkinä on lohkottu maapaloja tonteiksi tai myyty metsää. Luotettu maahan ja jatkettu viljelyä tietäen, että ilman ruokaa kukaan ei pärjää.

Mutta mitä sitten kun kaikki keinot ja hätävarat on jo käytetty? Miten viljelijä voi varautua poukkoilevaan politiikkaan ja pykälien äkisti vaihtuviin tulkintoihin investoidessaan vuosiksi eteenpäin vaikkapa tuotantorakennukseen? Miten varautua siihen, että sivistysvaltiossa ei maksetakaan ruuasta alkutuottajalle edes tuotantokustannusten verran palkasta puhumattakaan? Onko kansallista itsenäisyyttä se, että annetaan oman huoltovarmuuden mennä?

Isoja ja äärimmäisen vakavia kysymyksiä, jotka eivät kosketa enää pelkästään viljelijöitä. Tässä ei enää buranat tai muut käsikauppapillerit auta vaan tarvitaan järeitä reseptilääkkeitä. Nyt on kyse koko Suomen tulevaisuudesta.

Hanna-Mari Kasurinen
MTK-Lapin puheenjohtaja